Natalia Kassatova

Kunnia Herralle!

 

Olen sisar Natalia ja kotoisin Pietarista. Haluan jakaa kanssanne tämän todistukseni Jumalastamme, joka pystyy kaikkeen. Hän rakasti minua ja ojensi pelastavan kätensä. Sinä päivänä, jolloin viimein tein parannuksen, minusta tuli täysin vapaa ja onnellinen, minun elämäni täyttyi tarkoituksella. Silloin löysin oman Taivaallisen Isäni ja pelastajani Jeesuksen Kristuksen. Mikäli en nyt olisi uskossa, sanoisin varmaan monista tapauksista elämässäni, että olipa hyvä tuuri. Mutta kun tein parannuksen ja sain hengelliset silmät, Jeesus avasi sisimpäni ja näytti koko aiemman elämäni ja avasi kaikkien tapahtumien tarkoituksen. Kun hän näytti tämän kaiken, minulle tuli suuri onnellisuuden tunne huomatessani, etten ollut enää yksin ja että elämällä on tarkoituksensa.

Vielä ollessani pieni tyttö, Jumala näytti minulle ja omaisilleni oman armonsa ja parannuksen ihmeensä. Äitini oli alkoholisti ja rikollinen ja oli muutamaan otteeseen vankilassa, siksi kolmivuotiaaksi asti lähes koko ajan asuin kaduilla; pienikokoinen, lähes kaljupäinen ja sairas pikkutyttö liian isoissa vaatteissa. Kävelin Pietarin kaduilla kerjäten ruokaa, vaikken vielä osannut edes puhua. Kiitos Jumalalle, että hän suojeli minua pahuudelta ja kuolemalta silloin. Kun äitini joutui taas kerran vankilaan, valtio antoi luvan mummolleni ja isälleni ottaa minut asumaan heidän luokseen. Siihen asti kun äidiltä ei ole viety vanhempainoikeutta, lapsen tulee pääsääntöisesti asua äidin luona.

Siihen aikaan olin kolmevuotias, puhuin änkyttäen ja pelkäsin ihmisiä. Minulla oli lisäksi erittäin vakava keuhkosairaus ja tutkimusten jälkeen lääkärit ottivat minut sairaalaan sanoen, että todennäköisesti en selviäisi. Mutta silloin Jumala antoi armonsa mukaan tapahtua niin, että isoäitini tuli hakemaan minut sairaalasta kotiin ja allekirjoitettuaan useita papereita, joissa vakuutti ottavansa täyden vastuun mahdollisen kuolemani johdosta hän sai luvan viedä minut pois sieltä. Jumalan näyttäessä oman voimansa parantumiseni alkoi tapahtua ilman lääkkeitä isoäitini hoitaessa minua. Lääkärit olivat ihmeissään, miten tällaista oli voinut tapahtua ilman heidän lääkkeitään ja apuaan. Kiitos Jeesukselle, että paranin täysin, lisäksi poissa oli änkytys ja ihmisten pelko.

Minut oli kastettu ortodoksikirkossa ja siinä on kaikki, mikä liitti minut ja uskonnon, valtiohan oli uskonnonvastainen ja ateismi löi koulussa leimansa kasvatukseeni. En tuntenut Jumalaa, mutta kiitos Hänelle, että Hän tunsi minut ja rakasti minua koko ajan. Ensimmäinen tapaaminen uskovien ihmisten kanssa tapahtui erittäin vaikeissa olosuhteissa syöpäsairaalassa, jossa olin puoli vuotta oman poikani kanssa. Hän oli kolmevuotias kun lääkärit löysivät häneltä munuaissyövän. Kivut, lääkkeet, tiputuksia, kyyneleitä ja ympärillä äitien vaikerrusta. Kaiken tämän kauheuden keskellä oli huoneessamme kolmetoistavuotias sairas, uskova tyttö, Natasha. Hän oli hoikka, kalpea, isosilmäinen, aina rauhallinen ja peloton. Omassa avuttomassa surussani, en voinut ymmärtää, miten hän voi olla niin rauhallinen ja levollinen pelkäämättä kuolemaa. Yhtenä päivänä minun oli pakko mennä kysymään häneltä: “Etkö sinä oikeasti pelkää kuolemaa?” Ja hän vastasi: “Tietenkään en, minähän pääsen kotiin Taivaallisen Isäni luokse.”

Hän yritti kertoa minulle Jumalasta, mutta minulla oli liian kova sydän, enkä ottanut vastaan hänen todistustaan Jumalasta. Työnsin pois pelastuksen, jota Hän oli tarjonnut minulle. Herrani, anna anteeksi minulle.

Lääkärit eivät meitä pystyneet auttamaan ja Jumalalta en pyytänyt apua, puolen vuoden kuluttua poikani kuoli. Silloin tuntui, että kaikki on pysähtynyt, lohdutusta oli mahdotonta löytää ja elämä ei kiinnostanut. Menin ortodoksikirkkoon, laitoin kynttilöitä, tutkin kalenteria juhlapäivien osalta ja seisoin jumalanpalveluksissa, mutta en tuntenut mitään. Muutaman kerran lähestyin kirkkoisiä ja keskustelin mm. paastonajoista ja sain heiltä ohjeita miten valmistua sielunhoitoon. Tutustuin kirkon jäseniin ja joidenkin kanssa jopa syntyi ystävyys. Koska aloimme tavata myös kirkon ulkopuolella, tulin näkemään heidän elämänsä kahdet kasvot; toiset kirkolle ja toiset maailmalle. Silloin päätin, että kirkko ja Jumala eivät kuulu minun elämääni, koska olin liian kaukana kaikesta tällaisesta, enkä ymmärtänyt mitään siihen liittyvästä ja päätin, että tässä maailmassa täytyy pärjätä omilla voimilla. Kiitos Jumalalle, ettei Hän kääntynyt minusta pois, vaan kärsivällisesti odotti ja oli koko ajan lähellä.

Muutin Suomeen alkaen itse rakentaa omaa elämääni ja onneani ilman Jumalaa. Miten hellä ja kärsivällinen Hän olikaan minua kohtaan! Hän siunasi kaikki askeleeni ja yritykseni tulla “onnelliseksi” ja täyttää sisäinen tyhjyyteni. Alussa, kun muutin uuteen maahan, ajatuksissani oli oppia nopeasti uusi kieli. Eikä mennytkään kuin noin vuosi, kun pystyin jo kommunikoimaan kohtuullisesti toisten kanssa. Tämä oli minusta Jumalan ihme, vaikka silloin tietenkin kaikki minusta oli vain omaa ahkeruuttani. Mutta sisäinen tyhjyys yhä vain pysyi ja silloin ajattelin, että jos ryhtyisin tekemään jotakin työtä, mistä pitäisin ja mistä vielä varallisuuskin ehkä karttuisi, niin ehkäpä silloin rauhoittuisin ja taas sain siunausta. Jumala antoi minulle mahdollisuuden kokeilla saada rauha maailman asioista.

Sain helposti uuden ammatin ja avasin oman yrityksen ja uusi työ alkoi tuottamaan aineellista hyvää ja kaikki sujui hyvin... Vaikka minulle alkoi kertymään aineellista hyvää, pystyin ostelemaan kaikenlaista, matkustelemaan ja niin edelleen, niin kaikesta huolimatta sisäinen tyhjyys pysyi ja alkoi jopa kasvaa. “Mitä varten kaikki tämä on?” Kysymys, jota kysyin itseltäni, ei antanut minun rauhoittua.

Aloin ymmärtää koko elämämme turhuuden ja ponnistelujemme mielettömyyden. En ymmärtänyt, miksi koko elämämme asetamme itsellemme uusia ja uusia tavoitteita, kokoamme lisää ja lisää omaisuutta ja sen jälkeen …. kuolemme pois ja nämä meille tärkeistäkin tärkeimmät asiat unohtuvat, eivätkä ole enää kenellekään tärkeitä. Pelko kuoleman edessä, vaikka itse olin vielä nuori, kasvoi, eikä kysymyksiini tullut vastauksia.

Kun yritin jakaa ajatuksiani toisten ihmisten kanssa, toiset lähinnä nauroivat ja sanoivat, ettei ole vielä aika ajatella kuolemaa. Ja taas menin kirkkoon, aloitin lukea Raamattua ja kiertää eri uskontokunnissa, mutta sydämeni ei vielä ollut valmis ottamaan vastaan Jeesusta, vaikka järjellä ajatellen jo lähes valmis olinkin. Mutta Jumala jatkoi opastamistaan ja vähitellen ohjasi minua oikeaan suuntaan.

 

Nyt haluan kertoa suurimmasta ihmeestä jonka Jumala minulle teki ja jonka kautta avasin lopullisesti sydämeni Hänelle. Kunnia ja kiitos Hänelle tästä!

 

Ensimmäisen lapseni kuoleman jälkeen en tullut raskaaksi moneen vuoteen ja tässäkin oli Jumalan ohjaava käsi ja viisaus. Hän antoi minulle kaikkea; hyvän ja rakastettavan miehen, talon, hyvän työn, terveyttä… paitsi lapsia. Kun kävimme sairaalassa, lääkärit kertoivat, että kaikki on kunnossa. Kun kului kymmenen vuotta ja biologinen kello alkoi vääjäämättä käydä loppuun, pyysin lasta Jumalalta, jota en tuntenut. Lupasin Hänelle, että mikäli Hän antaa minulle lapsen, tuon hänet Hänen luokseen. Ja silloin ihme tapahtui! Samana vuonna lapsi syntyi, eikä vain yksi, vaan kaksoset. Tämä oli minulle vastaus Jumalalta. Kiitos Hänelle, Hän on elävä Jumala!

Kuinka paljon meillä silloin oli onnea ja iloisia kyyneleitä ja aihetta kiitokseen! Elämään tuli uusi tarkoitus ja myös uudet huolet, mutta lupaukseni Jumalalle pysyi. Aloin vielä enemmän etsiä Jumalaa. Aloin käydä eri paikoissa; ortodoksien kanssa, luterilaisessa kirkossa, Jehovan todistajien kanssa tutkin Raamattua, mutta en tuntenut mitään, koska en tiennyt uudestisyntymisestä. Kiitos Jumalalle, että Hän ohjasi minua ja pisti sydämeeni janon totuuden löytämiseksi, avasi hengelliset silmäni löytämään totuuden ja antoi viisauden jättää väärät totuudet sivuun.

Kun pojat alkoivat puhumaan, enkä vieläkään ollut löytänyt oikeaa uskoa, minulle tuli pelko, etten voi pitää lupausta Jumalalle ja Hän voi rangaista minua tästä. Tuolloin menin itkien polvilleni kotona ja huusin Jumalaa sanoen, että olen väsynyt etsimisestäni ja omasta syntisestä elämästäni. Kaikki etsiminen tuntui niin hyödyttömältä, että olin pakotettu nostamaan valkoisen lipun Jumalalle ja pyytämään neuvottelua. Lupasin antaa elämäni Hänen käsiinsä, mikäli Hän on totta. Tämä oli särkyneen sydämen huuto Jumalan puoleen ja kiitos Jumalalle, että Hän ei jättänyt minua yksin vaan antoi minulle voiman parannukseen ja syntini anteeksi. Tällaista lämpöä ja rakkautta ei voi tuntea maan päällä, mitä minä tunsin tuolloin noustessani polviltani. Oloni oli kevyt, onnellinen ja Pyhän Hengen täyttämä. Vihdoin elämäni oli onnen täyttämä.

Halu puhua Jumalasta kaikille oli valtava. Jumala antoi minulle hengelliset silmät ja korvat ja mikä tärkeintä, Hän antoi minulle uuden sydämen ja tämä sydän ei halunnut olla hiljaa. Se halusi kiittää Jumalaa ja kertoa evankeliumin pelastussanomaa kaikille ihmisille. Aloin todistaa kaikkialla missä olin; töissä, kotona ja ystäville. Kyllä ihmiset kuuntelivat minua, mutta eivät ymmärtäneet, eivätkä ymmärtäneet myöskään, miksi olin niin muuttunut. Myöhemmin jotkut alkoivat hieman etääntymään minusta, mutta kiitos Jumalalle, etteivät kaikki. Jotkut lähtivät pois, mutta tilalle tuli paljon uusia ystäviä. Kiitos Jumalalle uusista sisarista ja veljistä Herrassa!