Kiitän koko sydämestäni Jumalaa siitä, että olen saanut syntyä uskovaiseen perheeseen. Olen oppinut uudestaan arvostamaan sitä, mikä merkitys on jo lapsena omaksutulla Jumalan Sanalla. Eräs saarnamies totesikin, että eihän sitä aina ymmärtänyt, mitä sedät ja tädit julistivat, mutta se ilmapiiri oli niin pyhä ja juhlallinen, ettei siitä mitään vahinkoakaan ollut. Toki välillä meidän poikaporukan mielenkiinto kohdistui myös jalkapalloon tai muuhun pihalla juoksenteluun, mutta tuli sitä istuttua myös kokoussalissa riittävästi.

 

Kuljin mukana leireillä, pyhäkoulussa, kokouksissa ja kaikessa seurakunnan elämän sykkeessä, olihan elämä kaikin puolin varsin tasaista ja rauhallista. En voi sanoa, että mikään iso katastrofi olisi ollut valmistelemassa minun ja Jeesuksen kohtaamista. Raamatussa sanotaan tästä: ”Vai ettekö tiedä, että Jumalan hyvyys vetää teitä parannukseen?” Jumala ei ole sadisti, jonka tavoitteena on aiheuttaa ihmiselämään mahdollisimman paljon kärsimystä, haavoja ja ahdistuksia. Sielunvihollinen toimii näin. Kysymys on vain siitä, kumman annamme elämäämme hallita. Synti vaatii maksun aikanaan, lauletaan eräässä laulussa. Jeesus ei tule sydämeen väkisin.

 

Kukaan ihminen ei päässyt sormella osoittamaan minun elämääni, mutta itse tiesin oman syntisyyteni. Tiesin, etten vanhempien uskolla pääse taivaaseen. Tiesin, miten tullaan uskoon. Väistämättä nämä asiat kävivät selväksi. Ensimmäinen Jumalan kutsu tuli elämääni, kun olin 8-vuotias. Uskon, että Jumala tarjosi jo tuolloin mahdollisuutta löytää pelastus, mutta jäi sellainen kokosydäminen ratkaisu tekemättä.

 

Raamatun mukaan Jeesus tahtoo pelastaa jo nuoren elämän, ennen kuin tulee tuska ja ahdistus syntiretkien tähden. Näin minäkin sain toisen kerran kokea kutsun Jumalan yhteyteen vain muutama vuosi myöhemmin, 12-vuotiaana. Lähdin vanhempieni kanssa kuten ennenkin sunnuntai-illan kokoukseen. Kokous sinänsä oli melko tavallinen, ei tapahtunut mitään ihmisten nähtäviä erikoisia tapahtumia. Oli lauluja, todistuksia, Jumalan Sanan saarnaa… Siihen aikaan Porissa taisi olla vähän joka seurakunnassa sellaista herätyksen aikaa. Oli normaalia, että kokouksissa vaikutti Jumalan Pyhä Henki synnintuntoa ja parannuksen mielenlaatua.

 

Kokouksen loppupuolella koin selvästi, että nyt olisi minun hetki selvittää välit Jumalan kanssa. Kuten aiemmin sanoin, ei minua päästy syyttämään kovin siivottomasta elämästä sitä hetkeä ennen, mutta Raamatun mukaan ihmiset näkevät ulkokuoren, taivas sydämen tilan. Ulkokuori ja sydämen tila ovat hieman eri asioita. Ihmisten edessä voidaan näytellä, Jumalan edessä ei voida. Kutsu oli niin selkeä, että tiesin joutuvani tekemään sen kanssa jonkun ratkaisun. Ajattelin kuitenkin vieläkin siirtää päätöksentekoa, seuraavaan päivään tai tulevaisuuteen kumminkin.

 

Päätöksellä siirtää ratkaisua en kuitenkaan pystynyt vaimentamaan Hyvän Paimenen kutsua, joka soi sydämessäni. Sen levottomuuden keskellä ei illalla uni tullut silmään, vaan vieläkin tiesin, että jotain on tehtävä. Sain pyytää vanhempiani rukoilemaan kanssani ja minulle julistettiin synnit anteeksi. Tunnekuohu ei ollut mikään valtava, mutta Jumalan rauha laskeutui sisimpään. Myöhemminkin olen arvostanut monta kertaa todella paljon kokemusta Jumalan rauhasta. Ihminen tarvitsee tunteita, ennen kaikkea Jumalan rauhaa sisimpään.

 

Tästä hetkestä on jo vuosia aikaa. Elämä tuo uskovaisenakin eteen välillä ahdistuksia, taisteluja. Tulee jopa lankeemuksia. Kaikesta huolimatta voin kuitenkin sanoa, että lapsuus ja nuoruus kannattaa elää Jeesuksen seurassa. Se voi vähän maksaa, voi jopa kokea hetkellisesti menettävänsä jotain. Yksi asia on kuitenkin koettuna: taivas ei jää mitään velkaa.

Esko Kallioniemi